Tervetuloa

Tämän sivuston aiheena oli Ilomantsissa heinä-elokuussa 1944 käydyt jatkosodan viimeiset suuret taistelut. Tein sen itse alusta loppuun kurssiprojektina web -ja mobiilikäyttöliittymät kurssia varten, ja on sen jälkeen toiminut lähinnä testisivustona itselleni mm. erilaisten rajapintojen kokeiluun (esimerkkinä Goodreads - välilehti). Alkuperäinen teksti jatkuu: Hätiin koottu divisioonan vahvuinen improvisoitu tilapäisyhtymä Ryhmä Raappana pysäytti Pohjois-Karjalaan tunkeutuneiden kahden neuvostodivisioonan etenemisen, motitti ja löi – ja lähes täysin tuhosi – ne kymmenpäiväisissä korpitaisteluissa. Saarretut neuvostojoukot saivat apuvoimia, minkä vuoksi mottien tuhoaminen jäi suomalaisilta kesken. Raappanan joukot olivat pakotettuja torjumaan avustushyökkäyksiä, ja puna-armeijan joukkojen rippeet pääsivät murtautumaan omiensa yhteyteen. Siitä huolimatta Ryhmä Raappana sai runsaan sotasaaliin, ja se työnsi vihollisjoukot 30 kilometriä taaksepäin Moskovan rauhan rajan taakse. Sivujen artikkeleissa on merkitty lähdeaineisto, tilanne ennen taisteluita, joukot ja voimasuhteet, osapuolten suunnitelmat ja aikeet lähinnä suomalaisesta näkökulmasta sekä tietysti taistelujen kulun. Eri sivuilta tulet löytämään karttoja taisteluista kuvauksineen (Sijainnit - sivu), tietoja ja kuvia avainhenkilöistä (avainhenkilöt – sivu), muutamia kuvia (Galleria -sivu), ja Yhteystiedot.

Isto Päivinen
Karelia-ammattikorkeakoulu

Yleistä:

Kesäkuun alussa 1944 II Armeijakunta (II AK) oli puolustuksessa Maaselän kannaksella, Äänisen pohjoispuolella – kohtuullisen hyvissä asemissa ja joukkojakin oli kohtalaisen mukavasti – jopa reservejä. Venäjä aikoi kuitenkin valloittaa koko Suomen aloittaen 9.6.1944 Neljännen Strategisen Suurhyökkäyksen Suomea vastaan. Ylipäällikkö marsalkka Mannerheim joutui vetämään joukkoja sekä Maaselän kannakselta, että Aunuksen kannakselta tärkeimpään suuntaan Karjalan Kannakselle, sillä siellä oli tapahtunut Pääasemassa vakava läpimurto Valkeasaaressa ja toinen heti perään VT-asemassa Kuuterselässä. Siksi II AK etevälle komentajalle kenraalimajuri Einar Mäkiselle ei jäänyt liiemmälti joukkoja puolustukseen, eikä käskettyyn viivytykseen. Onneksi kenraali Mäkinen osasi viivytystaistelun hienoudet. Kenraali Mäkisen ongelmana eivät olleet pelkästään vastassa olevat vihollisjoukot, vaan myös kenraaliluutnantti Paavo Talvelan komennossa olevat oikealla sivustalla olevat omat Aunuksen Ryhmän joukot. Kenraali Talvela nimittäin oli etevä komentaja hyökkäyksessä ja puolustuksessa – vaan ei hallinnut viivytyksen perusteita. Siksi II AKn oikea sivusta oli uhattuna.

Ilomantsi

Heinäkuun 1944 lopulla Ilomantsia lähestyi Porajärven suunnasta kaksi kenraaliluutnantti Filipp D. Gorolenkon komentamaan 32. Armeijaan kulunutta neuvostodivisioonaa käsittänyt voimaryhmä, jonka tehtävänä oli edetä Laatokan rantaan suomalaisten VI Armeijakunnan selustaan. Tämä tapahtui vaiheessa, jolloin tilanne muualla oli rauhoittumassa ja rintamat saatu vakautettua. Tilanne näytti uhkaavalta, kun neuvostojoukkojen kärki oli ylittänyt Moskovan rauhan rajan 21.7. Longonvaarassa, ja ne jatkoivat etenemistään kohti Ilomantsin kirkonkylää. Pohjoisempi neuvostoyhtymä, eversti Vasili I. Zolotarjovin 176. Divisioona, eteni rykmentit rinnakkain, mutta eteläisempi divisioona, kenraalimajuri Nikolai A. Tšernuhan 289. Divisioona, liikkui syvyyteen porrastettuna ja sillä oli käytössään runsaasti reservejä. Molemmat yhtymät olivat kuluneita. Vaikka neuvostoyhtymillä ei ollut yhtenäistä johtoa, ne aiheuttivat vakavan uhkan II Armeijakunnan sivustaa ja 21. Prikaatin selustaa vastaan.

Voimaryhmän eteneminen vaaransi myös Rukajärven suunnan selustayhteydet. Mikäli kahden tien suunnassa etenevät hyökkäyskiilat olisivat onnistuneet yhtymään Ilomantsissa, hyökkääjä olisi päässyt käsiksi Ilomantsin länsipuoliseen tieverkkoon. Seuraukset olisivat voineet olleet katastrofaaliset. Juri Kilin on todennut, että operaation päätavoitteena oli pakottaa Suomi rauhaan ja saada se antautumaan ehdoitta. Kenraalimajuri Einar Mäkisen II Armeijakunta oli käynyt yli kuukauden ajan kiivaita viivytystaisteluita Maaselän kannakselta alkaen. Heinäkuun lopulla Ilomantsissa olivat neuvostodivisioonia vastassa vain takarajalleen vetäytynyt, viivytystaistelusta uupunut ja kulunut eversti Torvald Ekmanin noin 7 000 miehen 21. Prikaati ja everstiluutnantti Yrjö Seppälän Rajajääkäripataljoona 3. Noin 6000 miehen vahvuinen eversti Urho Tähtisen komentama Ratsuväkiprikaati sai heinäkuun 24. päivä päämajalta käskyn siirtyä Viipurinlahdelta Ilomantsiin.

Keskeisen roolin operaatiossa sai 14. Divisioonan joukoista irrotettu kaksi pataljoonaa käsittänyt Osasto Partinen (everstiluutnantti Väinö Partisen komennossa). Ryhmä Raappanan joukkoja vahvennettiin vielä elokuun alussa mm. Jalkaväkirykmentti 33:n II pataljoonalla. Tiedustelutietoa johtamisen taustaksi saatiin myös Mannerheim-ristin ritarien Heikki Nykäsen ja Onni Määttäsen 3 partioilta, ja olihan siellä myös Lauri Törni 1. Divisioonan jääkärikomppanian kanssa. Hänen alaisenaan palveli pikakiväärimiehenä Mauno Koivisto. Operaation alkuvaiheessa voimasuhteet olivat lähes tasan: suomalaisilla oli hieman enemmän miehiä (13 000: 11000), mutta puna-armeijalla oli enemmän tulivoimaa. Ryhmä Raappanan taistelujaotus toteutettiin aluksi selkeällä tavalla – esim. tykistövoima jaettiin tarkoituksenmukaisesti tukemaan jalkaväkeä. Alkuvaiheessa käytössä oli 3 kevyttä patteristoa, yksi raskas patteristo sekä kuusitykkinen ratsastava patteri. Taistelujen loppuvaiheessa Ryhmä Raappana oli saanut kaksi raskasta patteristoa lisää, kaksi raskasta kranaatinheitinkomppaniaa sekä panssarintorjuntavoimaa. Myöhemmin alistuksia oli niin paljon, että johtosuhteet olivat sanalla sanoen sekavat. Ryhmä Raappanalla ei ollut varsinaisia huoltojoukkoja, mikä oli paha puute pitkien etäisyyksien harvateisessä ja muutenkin vaikeakulkuisessa vaaramaastossa.

Rukajärvellä 14. Divisioonaa komentanut Raappana nautti ylipäällikön luottamusta ja hänellä oli erinomainen paikallistuntemus, jonka hän oli hankkinut toimiessaan maailmansotien välillä lähes kaksi vuosikymmentä Joensuun rajavartioston komentajana, ja pitäjä oli ollut hänen metsästysmaastoaan. Raappana sai käskyn lyödä Ilomantsin suuntaan etenevät vihollisvoimat ja poistaa suunnalle syntynyt sivustauhka. Hänelle jäi melko lailla vapaat kädet päättää tehtävän toteutuksesta. Raappana ei ehtinyt pidempään pohtia suoritusvaihtoehtoja, koska tilanteenarviointiin ei jäänyt paljon aikaa. Raappana kertoi tehneensä päätöksen intuition pohjalta.

Lisätietoja/lähteet:
Matti Koskimaa, Suomen kohtalon ratkaisut, 2013
Pasi Tuunainen, Voitto korvessa – Ilomantsin mottitaistelut kesällä 1944, 2014